En ole viime aikoina juuri mistään lehtijutusta niin ilahtunut, kuin Mediuutisten nrossa 32 (22.9.06) ilmestyneestä Lääkäri luopuu lahjoista-jutusta. Kiitos siitä!
Olen muutaman vuoden ajan pyrkinyt samaan, mihin Lääkärit ilman sponsoria-verkoston jäsenet. Syyni ovat olleet samat, joista Mediuutisten jutussa kirjoitetaan, mutta lisäksi lukemani amerikkalaisen talouslehden Business Weekin juttu (28.2.05). Juttuaan varten Business Week tutki lääketehdas Pfizerin taloutta. Vuonna 2004 Pfizer käytti markkinointiin ja hallintoon kaksinkertaisesti niin paljon kuin tutkimukseen ja lääkekehittelyyn.
Kuvittelen olevani melko tavallinen suomalainen lääkäri ja vuosikausien ajan olen kirjoittanut alkuperäislääkkeiden reseptejä tukeakseni lääkekehittelyä ja tutkimusta. Vuosikaudet olen ollut lääketehtaiden markkinoinnin kohteena ja luennoitsijana osana markkinointia. Markkinoinnin kustannukset eivät ole vähäiset (Pfizerin markkinoinnin ja hallinnon kustannukset vuonna 2004 olivat 16,9Mrd US $) ja kustannukset jäävät lopulta potilaiden ja veronmaksajien maksettaviksi. Tässä on mielestäni hyvä lisäsyy kieltäytyä lääketehtaiden sponsoroinnista.
Toinen viime vuosina mieltäni kaihertanut eettinen ongelma on lääkäreiden verotus. Yhä kasvava joukko yksityisvastaanottoa pitävistä lääkäreistä osallistuu erilaisiin ns. verosuunnittelun mahdollistaviin järjestelmiin. Näissä systeemeissä lääkäri ottaa merkittävän osan tuloistaan verotta (osinkotulona 9%:iin asti) tai maksamalla suuresta osasta tulojaan pääomaveroa (29%). Myös muita toimenpiteitä tehdään ”tulojen optimoimiseksi”. Julkisen sektorin on vaikea kilpailla lääkäreistä, kun osa yksityispuolen houkuttavuudesta liittyy ”verosuunnitteluun”, ”tulojen optimointiin” ja siten parempaan tulotasoon. Tämä pakottaa julkisen sektorin palkankorotuksiin. Suuri osa lääkäreistä saa toimeentulonsa verotuloista. Suuri osa lääkäreistä myös vaatii KELA-korvausten nostamista, joka todennäköisesti nykyisellä systeemillä olisi tulonsiirtoa huonommin toimeentulevilta palkansaajilta (joilla ei ole mahdollisuuksia ”verosuunnitteluun”) hyvin toimeentuleville yksityislääkäreille. Tähän monimutkaiseen vyyhtiin sekoittuu vielä monien kuntien pakko lääkäripulassaan ostaa osa terveyspalveluistaan yksityisiltä lääkärifirmoilta.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu paljolti progressiivisen verotuksen kautta tuloerojen haittojen lieventämiseen. Vaadimme yrityksiltä yhteiskuntavastuuta. Mielestäni on aiheellista toivoa myös yksilöiltä – lääkäreiltäkin – yhteiskuntavastuuta.
Tiedän että minut nyt havahduttanut ”verosuunnittelu” on ollut tavallista pitkään eivätkä lääkärit ole ainoita jotka sitä tekevät. Tiedän myös, että toiminta on laillista. Näen tämän kuitenkin veron kiertona ja mielestäni se on moraalisesti ja eettisesti kestämätöntä. Tämä toiminta antaa mielestäni hävettävän ja arveluttavan viestin lääkäreiden ahneudesta ja haluttomuudesta rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaamme. Silloin tällöin olen miettinyt kuinka monta omaishoitajaa esimerkiksi Tampereelle voitaisiin palkata lääkäreiden ”suunnittelemattomalla” verotulolla. Mitä tehdä? Perustaisimmeko Lääkärin sosiaalinen vastuu-yhdistykseen Iloiset veronmaksajalääkärit-verkoston? Perustammeko yksityislääkäriasemia, joissa on töissä pelkästään iloisia veronmaksajalääkäreitä? En usko olevani ainoa lääkäri, jota nämä asiat painavat. Vai olenko?