Ote Kaija-Maria Junkkarin kirjasta

Ote Kaija Maria Junkkarin kirjasta Suomalainen naisvoima (Otava 2001):

Maija Palander, synnytysten ja naistentautien erikoislääkäri: Elämän tarkoitus toteutuu ihmisten välisissä kohtaamisissa

Naisvoima, hoiva ja hormonit

Tutustuin ensimmäistä kertaa Maija Palanderiin hänestä tehdyn lehtihaastattelun perusteella 90-luvun alussa. Hän oli muuttanut perheensä kanssa Lempäälästä Namibiaan, jossa toimi lääkärinä ja aids-tutkijana. Namibiassa hän oli törmännyt siihen, kuinka pikkulapset polttavat itseään, kun he hakeutuvat unissaan ja kylmissään nuotion ääreen. Haastattelussa Maija vetosi suomalaisiin äiteihin, jotta nämä lähettäisivät äitiyspakkauksesta jääneitä vauvanpeittoja namibialaisille lapsille. Keräys organisoitiin ja Tampereen seudulta lähti tuhatmäärin vauvanpeittoja Namibiaan. Kun tapasin Maijan vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, hän kuvasi senaikaista toimintaansa tyypilliseksi länsimaiselle ihmiselle. Järkevämpää olisi ollut lähettää pussien rahtiin käytetty raha ja työllistää sen avulla namibialaisia ompelijoita. Joka tapauksessa tarina kertoo jotain tyypillistä Maijasta. Olen oppinut tuntemaan hänet naisena, joka pyrkii omalta osaltaan vaikuttamaan tietoisesti siihen, että maailmasta tulisi entistä inhimillisempi paikka. Viime vuosina Maija on kiinnostunut vaikuttamaan asioihin myös poliittisella tasolla. Hän oli viime vaaleissa ehdokkaana sekä eduskunta- että EU-vaaleissa. Naisen aseman parantaminen ja kehitysyhteistyökysymykset ovat hänen erityisen mielenkiintonsa kohteita.

Tapaamme Maijan kanssa helmikuisena päivänä hänen työhuoneellaan. Hän toimii yksityisessä gynekologikeskuksessa Tampereella ja tekee samalla tutkimustyötä naisten elämän laadusta ja hormonien osuudesta siinä. Aloitamme keskustelun naisvoimasta: onko sitä hänen mielestään olemassa ja jos on, mistä se johtuu. »Historiallisesti on uusi ilmiö, että puhumme erityisestä naisvoimasta myönteisessä mielessä. Sitä on varmasti ollut perusvireenä naisten elämässä vuosisatoja ja -tuhansia, nyt se on tullut esiin entistä tietoisemmin. Onko se myös protestia sille, että naisten voima on ollut tukahdutettuna niin kauan? Minulle tulee mieleen myös hormonit ja aivojen aineenvaihdunta. Niissä on miesten ja naisten välillä eroja, jotka antavat naisille aivan erilaisia ulottuvuuksia elämään. Naisen erityislaatu, biologiset ja kulttuuriset erot mieheen verrattuna ovat olleet vuosisatojen ajan halveksittuja. Ja nykyisinkin vielä aika monet tällaiset naisen voimaan liittyvät asiat, kuten esimerkiksi hoivaaminen, ovat rahallisesti huonosti arvostettuja. »Onko hoiva siis hormoneissa? »Tuohan on aivan ihana kysymys! Minun mielestäni hoiva on nimenomaan myös hormoneissa, tai hormoneissa ja muissa aivojen välittäjäaineissa; nämä ovat kovin monimutkaisesti toisiinsa vaikuttavia. Uskon, että miesten ja naisten ajatukset ja kokemukset hoivasta liittyvät myös erilaisuuteen aivojen aineenvaihdunnassa. Yksi hoivaan liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta on kiintymys, johon taas liittyy oksitosiini, eräs aivolisäkkeen hormoni. Sitä on tutkittu erityisesti synnytyksen ja imetyksen yhteydessä ja yksi sen tarkoituksista lienee nimenomaan äidin kiintymyksen varmistaminen vastasyntyneeseen. Mutta oksitosiinia erittyy myös kaikenlaisessa hyväilyssä ja erityshuiput liittyvät orgasmiin. Näin myös parisuhteessa ilmenevä kiintymys on varmaankin osittain oksitosiinin aikaansaamaa. Valitettavasti on tutkittu kovin vähän sitä, minkälaisia eroja naisten ja miesten oksitosiinierityksessä on. Varmastikaan vielä ei tunneta puoltakaan prosenttia hormonien tai aivojen välittäjäaineiden tehtävistä ja vaikutuksista, eikä niitä epäilemättä koskaan tullakaan kunnolla tuntemaan. Nämä ovat valtavan kiehtovia asioita ja minusta tuntuu, että aivojen hormoni- ja välittäjäaineiden tasot ja niiden muutokset liittyvät hyvin paljon siihen, mikä erottaa naisvoiman miesvoimasta. Mielenkiintoista on myös se, mikä erottaa eri ikäisten naisten voiman toisistaan. Uskon senkin ainakin osittain liittyvän aivojen välittäjäaineisiin ja hormoneihin, mutta miten, siitä tietomme on kovin sumuista, sirpaleista ja alkeellista. On ihmisiä, jotka sanovat voivansa valita aamulla, miten paljon he ovat miestä ja miten paljon naista sinä päivänä. Minä en usko, että se on biologisessa mielessä ihan noin yksinkertaista. Miehen ja naisen aineenvaihdunta on sen verran erilainen. Biologisen sukupuolen lisäksi on tietysti sosiaalinen, kulttuurinen ja seksuaalinen sukupuoli, mitkä myös vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja joita voi epäilemättä helpommin muuttaa kuin biologiaa. Vaikuttaa siltä, että miesten on naisia helpompi kuvitella, että tietyt ominaisuudet kuuluvat heidän persoonaansa, koska miesten hormonitasot ovat suhteellisen tasaiset. Nainen taas huomaa paljon helpommin, kuinka hänen persoonansa muotoutuu kulloisenkin hormonitilanteen eli kuukautiskierron vaiheen mukaan. Jos otetaan esimerkiksi vaikka sellainen varsin naisellinen ominaisuus kuin huolestuneisuus, niin helposti ajatellaan, että se on persoonallinen ominaisuus. Monet naiset taas ovat huomanneet, että se liittyy kuukautiskierron loppuun, koska huolestuneisuus ja keltarauhashormonin taso ovat keskenään yhteydessä. Mies saattaa sanoa vaimolleen, että häntä ärsyttää, kun vaimo on niin huolestunut. Siinä mies oikeastaan sanoo, että häntä ärsyttää, kun vaimolla on niin korkea keltarauhashormonin taso! Eihän tietysti kaikkea voi eikä tarvitsekaan selittää hormoneilla, mutta mielestäni on tärkeää huomata myös niiden merkitys. Yllättävän paljon sekä huolestuneisuus että kärttyisyys, samoin kuin iloisuus, ja positiivinen elämänasenne ovat yhteydessä aivojen aineenvaihduntaan ja hormoneihin.

Uskon, että aivojen aineenvaihduntaan vaikuttavat monet asiat, esimerkiksi melu. Me suomalaiset olemme myös huomanneet, kuinka valon määrä vaikuttaa aivoihin ja hyvinvointiimme. Varmasti aivoihin ja persoonallisuuteemme vaikuttaa myös ilman laatu, se mitä hengitämme, kuten myös se mitä juomme ja syömme. Tiedetään, että kasvissyöjien on vaikeampaa saada tryptofaania, joka on mielialan säätelyssä tärkeän serotoniinin rakennusaine. Aivojemme aineenvaihduntaan vaikuttaa myös se, miten pystymme näkemään ja kokemaan kauneutta. Kun ihminen on stressaantunut, hänen veressään on paljon maitohappoja. Niitä on erittäin vaikea saada laskemaan lepäämällä, vaikka kuinka ahkerasti makaisi sohvalla ja antaisi itselleen aikaa. Mutta lempeällä liikunnalla veren maitohapot laskevat ja stressin tuntemukset vähenevät. Moni ei väsymyksen takia pääse harrastamaan liikuntaa. Stressin ja uupumuksen kannalta olisi kuitenkin tärkeää saada potkituksi itsensä liikkeelle.

Olen sitä mieltä, että miehen ja naisen biologiset erot ovat todella suuret ja juuri se on rikkautta. Minusta on aika hankala kieltää näitä eroja ja ne nimenomaan ovat osaltaan naisenergian lähde. Kuukautisten aikana naisen voi olla tavallista vaikeampi keskittyä, mutta koskaan ei ole verrattu, onko nainen ’huonoimmillaan’ yhtä hyvä kuin mies keskimäärin, ja meneekö nainen ’parhaimmillaan’ paljon sen ylitse… Tällaiset rinnastukset ovat toisaalta aika hurjia ja turhiakin. Kun ajatellaan, mihin nainen tai mies parhaimmillaan pystyy, ei varmaan monissa asioissa voida sanoa, että ne mahdollisuudet ovat erityisesti sukupuoleen liittyviä. Miesten ja naisten lahjakkuuksissa, kuten luovuudessa, ajan tai tilan hahmotuksessa ja fantasioissakin on kuitenkin erittäin mielenkiintoisia eroja. Sukupuolia koskevissa keskusteluissa minua on häirinnyt se, että puhutaan vastakkaisista sukupuolista. Se kuulostaa vastakkainasettelulta, eräänlaiselta valtataistelulta. Puhun mieluummin rinnakkaisista sukupuolista. Mies ja nainen täydentävät monella tavalla toisiaan, samoin kuin yksilön oma maskuliinisuus ja feminiinisyys täydentävät persoonaa.”

Gynekologiaan kuuluu koko elämä

Miten Sinusta tuli lääkäri? »Jo oppikoulun alaluokilla päätin, että haluan lääkäriksi ja erityisesti lähetyslääkäriksi. Lukiossa ollessani ajattelin lähteväni vielä joskus lääkäriksi johonkin kehitysmaahan. Opiskeluvuosina nämä ajatukset hävisivät. Vasta kun olimme lähdössä Ambomaalle ja Namibiaan, muistin, että nämä suunnitelmathan ovat olleet vuosikausia kadoksissa! Lääketieteen opinnot olivat erittäin mielenkiintoisia ja innostavia. Lääkäriksi valmistumiseni jälkeen olen usein miettinyt, pääsisinköhän vielä lääketieteelliseen tiedekuntaan, koska haluaisin uudelleen opiskella lääketiedettä… Nyt ymmärtäisin paremmin, mitä asioita kannattaisi lukea todella tarkkaan! Gynekologiksi erikoistuminen oli alun perin sattumaa. Pääsin Naistenklinikalle töihin, koska muut sijaiset olivat peruuttaneet. Vasta siinä vaiheessa huomasin, että tämähän on maailman jaloin ala. Opiskeluaikana gynekologia oli tuntunut myös pelottavalta: synnytysten hoito, keisarinleikkaukset ja kaikki muu gynekologinen kirurgia. Erikoistuessani kuitenkin hurmaannuin aivan erityisesti juuri synnytysten hoitoon ja leikkaamiseen. Gynekologiaan liittyy valtavan paljon positiivista, erityisesti raskauksien ja synnytysten hoito. Eletään syvällä elämän peruskysymyksissä ja seurataan elämän jatkumista. Toisaalta siihen liittyy myös hirvittävän suuria menetyksiä ja suunnatonta surua. Lapsettomuudessa, keskenmenossa tai lapsen vammaisuuden tai kuoleman kohtaamisessa yritän olla edes oljenkorren verran tukena. Tällaiset tapahtumat venyttävät valtavasti ihmisenä olemista ja väläyksittäin valottavat omaa pienuuttani ja voimattomuuttani. Sitten ovat tavalliset vastaanotot: potilaiden kohtaamiset eli juuri se, mikä mielestäni on elämän tarkoitus. Gynekologia on hyvin kokonaisvaltaista: se liittyy kaikkeen naisen elämässä. Gynekologi on se, joka kohtaa naisen ihmissuhteet, yksinäisyyden, ongelmat lasten kanssa, lapsettomuuden, sairaudet, kaiken. Stressi, ongelmat ja ilo vaikuttavat hormoneihin ja hormonit taas vaikuttavat naisen koko elämään. Tämä työ on niin mielenkiintoista, etten itse asiassa ymmärrä, mikseivät kaikki lääkärit rupea gynekologeiksi! Toisaalta se vaatii voimia, mutta antaa paljon. Joskus tulee huikaisevan konkreettinen tunne ja valtava ilo siitä, että on pystynyt auttamaan. Että se nainen joka lähti tuosta ovesta, oli onnellisempi, rikkaampi, tasapainoisempi tai itseään arvostavampi kuin se joka tuli tuosta ovesta… Että sillä on nyt enemmän välineitä käsitellä asioitaan ja ongelmiaan.»

Myös seksuaaliset ongelmat ovat osa gynekologin ja naisen välistä keskustelua. Kun kuulin tästä ensimmäisen kerran, tajusin, ettei mieleeni ollut koskaan aikaisemmin tullut, että puhuisin gynekologin kanssa seksuaalisuudesta. En ollut edes tullut ajatelleeksi, että gynekologit tietävät kovin paljoa siitä asiasta! »Minusta seksuaaliasioiden pitäisi olla täysin normaali osa gynekologilla käymistä. Että ’onko seksiin liittyviä ongelmia?’ tai vastaava kysymys olisi luonnollinen osa gynekologilla käyntiä. Tietysti on niinkin, että jos sen oven avaa, sieltä saattaa tulla niin valtavia asioita, ettei sitten ole kuitenkaan mahdollista käsitellä niitä. Mutta seksuaalisuuden merkitys ihmisen elämänlaadulle ja hyvinvoinnille on ilman muuta asia, johon haluan paneutua enemmän. Mitä pidempään olen pitänyt vastaanottoa, sitä enemmän naiset ovat alkaneet puhua seksuaalisuudestaan ja siihen liittyvistä ongelmista ja iloistakin. Näitä kysymyksiä ei käsitelty lääketieteen tai gynekologiaan erikoistumisen opinnoissa lainkaan. Nyt on kuitenkin Gynekologiyhdistyksen alaosastoksi perustettu seksologinen pienryhmä. Yritämme painottaa, miten tärkeitä seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset ovat. Eräs kollegani teki tutkimuksen, jossa hän kysyi tavallisella gynekologisella vastaanotolla käyviltä naisilta: ’Toivotko että gynekologisi kysyisi sinulta seksiin liittyvistä asioista?’ Naisista 90 prosenttia vastasi myöntävästi. Asiaan pitäisi siis selvästi pystyä paneutumaan enemmän. Yksi miesten ja naisten välinen ero näyttää olevan, että naiset ovat valmiimpia hakemaan apua myös seksuaalisiin ongelmiin.

Naisvoima on mielestäni varsin intiimi sana, koska se liittyy hyvin voimakkaasti myös eroottisuuteen, kohtaamiseen. Oman eroottisuuteni ja naisvoimani kannalta lapsuuteni kokemukset ovat olleet paljolti ahdistavia, raastavia, kutistavia ja köyhdyttäviä. Positiivisen eroottisuuden ja naiseuden voiman olen löytänyt vasta yli kolmikymppisenä, kuten hyvin monelle naiselle näyttää tapahtuvan. Myönteisen seksuaalisuuden löytäminen on ollut hyvin merkittävä käännekohta elämässäni ja sen kautta löysin myös ilon naiseudestani. Naisena elämiseen liittyi niin paljon vammoja, että niistä ylipääseminen tuntui joskus mahdottomalta. Eräs vammauttava asia oli uskonnollinen vakaumukseni. Olen täysin eri mieltä ’Tosi rakkaus odottaa’ -ajattelun kanssa. Olen keskustellut joidenkin itseni ikäisten ihmisten kanssa, joilla on ollut minun laillani kouluaikana syvä, läheinen ja rakastava seurustelusuhde ilman varsinaista seksiä. Aikuisina ajattelemme, että seksin puuttuminen suhteessa oli virhe. Mielestäni on selvää, että seksuaalisuuden syvä eläminen olisi tehnyt siitä rakkaudesta aivan eri lailla myös pahoista lapsuudenkokemuksista ja haavoista eheyttävän. Eihän tosin voi tietää, olisiko se käytännössä toiminut, mutta näin vankasti uskon. Myöhemmin minulta rapisi se uskonnollinen vakaumus. Minuun jäi kuitenkin sellaisia esteitä, etten vielä moneen vuoteen uskaltanut heittäytyä seksuaalisuuteen.»

Lähetyslääkärinä Afrikassa

Maija meni naimisiin kolmikymppisenä ja sai nopeassa tahdissa kolme lasta. Vuonna 1991 hän lähti miehensä Timon ja lastensa kanssa Suomen Lähetysseuran lähettämänä Namibiaan toimiakseen luterilaisen kirkon aids-työssä ja Onandjokwen sairaalan lääkärinä. Vanha, jo kertaalleen unohtunut nuoruuden unelma toteutui. Tilanne Namibiassa osoittautui toiseksi kuin Maija oli odottanut. Itse asiassa työ vei alkuun kaiken ajan. »Minut lähetettiin sinne tekemään aids-työtä, mutta osoittautui, ettei siinä sairaalassa ollut yhtään gynekologia. Siellä oli kuitenkin esimerkiksi yli 5000 synnytystä vuodessa, kun Tampereella oli siihen aikaan hiukan yli 4000 synnytystä ja gynekologeja parikymmentä. Sairaalassa oli kaksi gynekologista leikkauspäivää viikossa ja osastolla 60–120 gynekologista potilasta. Lisäksi poliklinikalla kävi päivittäin 60–100 gynekologista potilasta. Muut lääkärit olivat yhdessä hoitaneet nämä potilaat. Yksi lääkäreistä oli kiinnostunut gynekologiasta ja halusi kovasti oppia lisää. Ei minulle kuitenkaan jäänyt aikaa opastaa häntä leikkauksissa tai muussa gynekologiassa. Sairaala tarvitsi gynekologia ja kirkko taas toivoi aids-työlle tekijää. Menin aamulla töihin sairaalaan, kiersin osaston, jossa meni muutama tunti, tein leikkauspäivinä listaleikkaukset ja muuten päivystysleikkaukset. Seuraavaksi menin synnytyssaliin ja sitten poliklinikalle. Joskus pääsin polille vasta viideltä iltapäivällä ja potilaat olivat olleet siellä aamusta asti. Monet olivat kävelleet 10–20 kilometriä ja sitten odottaneet, että lääkäri tulee. Kun olin vihdoin heidät tutkinut, heidät lähetettiin laboratorioon, mutta laboratorio oli mennyt viideltä kiinni. Potilaat joutuivat odottamaan seuraavaan aamuun päästäkseen laboratorioon. Viiden jälkeen seuraavana päivänä tulin taas poliklinikalle katsomaan laboratoriovastaukset ja määräämään lääkkeet. Mutta apteekkipa oli mennyt viideltä kiinni, joten he joutuivat olemaan vielä toisen yön sairaalan läheisyydessä saadakseen lääkkeet. Kovin tyytyväisiä he useimmiten kuitenkin olivat saadessaan hoitoa. Kun tulin poliklinikalle, siellä oli aina vähintään 60 potilasta. Laskin, että jos tutkin heitä jokaista minuutin, minulla menee siihen tunti. Mutta jos katson kaikkia neljä minuuttia, minulta menee neljä tuntia ja pääsen vasta yhdeksältä kotiin – siis jos ei tule synnytyssalissa ongelmia tai päivystysleikkauksia, joissa voi mennä tunti tai pari. Noin kahtena tai kolmena päivänä viikossa oli myös päivystysvuoro, vuoroin yleispäivystystä (lapsia, silmätauteja, sisätauteja, tuberkuloosia, malariaa, ammuttuja, auto-onnettomuuksia, kaikkea mahdollista) ja vuoroin nukutuslääkärin työtä. Ensimmäinen puoli vuotta oli yhtä helvettiä. Muistan kun kävelin yöllä päivystyksestä kotiin, katsoin kahta kyyhkystä, jotka usein istuivat siinä lähellä puhelinlangalla, ja itkin. Monesti ajattelin, että täytyyhän olla olemassa muutakin maailmaa kuin se sairaala, leikkaussali, synnytyssali ja poliklinikka. En tosin uskonut enää, että Pariisi on olemassa. Onneksi sinne tuli toinen suomalainen gynekologi, aivan hämmästyttävä ihminen, Veli-Pekka Jääskeläinen. Hän oli ollut jo aiemmin hammaslääkärivaimonsa kanssa vuosikausia Onandjokwella töissä. Hän otti päävastuun gynekologiasta ja minä saatoin tarttua myös aids-työhön. Veli-Pekka ja Marja Jääskeläisen ainutlaatuisuudesta kertoo jotain se, että he Namibiasta tulon jälkeen toimivat Kajaanissa eläkkeelle jäämiseensä asti mutta sen jälkeen opettelivat uuden työkielen, ranskan, ja menivät töihin Senegaliin varsin alkeellisiin ja vaativiin oloihin.

Työn tekeminen Namibiassa oli siinä mielessä helppoa, että siellä on ollut pitkään suomalaisia työssä. Suomalaiset lääkärit olivat alun perin nimenomaan naisia. Kun sinne tuli ensimmäinen mieslääkäri, ihmiset ihmettelivät, voiko mieskin olla lääkäri! Monet ambolaiset ovat sitä mieltä, että on olemassa kolme ihmisrotua: valkoiset, mustat ja suomalaiset! Kun kymmenet ihmiset ovat tehneet työtä vuosikymmeniä ja voittaneet ihmisten luottamuksen, on upeaa mennä jatkamaan yhtenä siinä ketjussa.

Meillä oli tarkoitus olla siellä kaksi vuotta, mutta olimme vuoden pitempään. Ihmiset arvostivat sitä, että yritimme puhua heidän kieltään. Opiskelimme ennen lähtöä vuoden ndongaa, mutta ei siitä kunnon työkieleksi ollut, koska ambokieliä on monta. Vaikka kielet ovat sukua toisilleen, niin käytännössä ndongan kielen auttava taitoni ei auttanut minua mihinkään muiden ambokielten kanssa. Onneksi suurin osa paikallisista sairaanhoitajista puhui sujuvasti englantia.»

Kuinka perhe voi tämän työmäärän keskellä, kysyn Maijalta. Miten koit sen, että työ vei niin suuren ajan? »Ensimmäisen puolen vuoden aikana näin lapsia lähinnä heidän nukkuessaan. Se oli minulle raskasta. Lapset näyttivät kyllä alusta alkaen nauttivan kovasti afrikkalaisesta lapsuudesta. Olin aina ajatellut, että lähtisimme jossain vaiheessa muutamaksi vuodeksi ulkomaille, mutta olin ajatellut enemmän Lontoota tai Pariisia… Sitten löysin itseni lähetyssaarnaajan sängystä Ambomaalta. Hyvin nopeasti kuitenkin huomasin, että tämä oli parhaita asioita, mitä lapsille voi tapahtua. He saivat viettää kunnollista »vanhanaikaista» lapsuutta ilman videoita, televisiota, tietokonepelejä, vaarallisia kadunylityksiä tai huumeita käyttäviä ystävien vanhempia. Lasten mielipuuhia olivat puihin kiipeily ja kanan metsästys. Kanan metsästyksessä kanalan ovi avattiin. Sitten karkaamaan vietellyt kanat metsästettiin juoksemalla takaisin kanalaan. Monia muitakin jännittäviä leikkejä lapset keksivät. Alkuun lapsia hoiti kaksi ambolaista apulaista, mutta pian huomasimme, että joudumme Timon kanssa melko paljon matkustamaan ja olemaan poissa kotoa muutamia vuorokausia yhtäaikaisestikin. Lopulta kolmen Afrikan-vuotemme aikana meillä oli kolme suomalaista au pairia lapsille. Jokainen heistä oli meillä vajaan vuoden ajan.

Perheessämme on aina ollut muutamia yksinkertaisia sääntöjä, kuten yhdessä syöminen. Pidämme tärkeänä sitä, että joka päivä, mikäli mitenkään mahdollista, koko perhe kokoontuu yhteiselle aterialle. Tässä käydään läpi myös kullekin tärkeitä päivän tapahtumia. Pyrimme Afrikassa asumisen aikana pitämään perheeseen kuuluvina myös paikallisia apulaisia, joiden osallistuminen yhteisille aterioille oli meille tärkeää.

Elimme afrikkalaisiin nähden melko ylellisesti, meillähän oli rokotukset kunnossa, mahdollisuus saada lääkkeitä mikäli sairastuimme, nukkua hyttysverkon alla, jotta emme saisi malariaa, käyttää malarian ennaltaehkäisyyn lääkitystä, keittää juomavetemme ja käydä suihkussa jopa lähes päivittäin. Tässä mielessä koko perheen turvallisuus oli hyvä. Tietysti olin äitien tapaan huolissani lasten leikeistä, esimerkiksi puissa mahdollisesti piilevistä käärmeistä, jotka lapsi voi kiivetessään tulkita oksaksi. Työviikkojen ja -kuukausien aikana vielä työmäärän hiukan vähennyttyäkin näin lapsia todella vähän ja kannoin siitä huonoa omaatuntoa. Huono omatuntoni sai kyllä hoitoa siitä, että näin miten hyvin lapset viihtyivät ja miten hyvää huolta heistä pidettiin, vaikka itse en ehtinytkään pitää heitä sylissä niin paljon kuin olisin halunnut. Loma-aikoina teimme monenlaisia asioita yhdessä. En saanut mitään palkkaa päivystyksistä tai ylitöistä, mutta vuodessa sain pitää kaksi ylimääräistä viikkoa niin sanottua ’puskalomaa’. Näitä lomia pidin vuorollaan kunkin lapsen kanssa. Oman parisuhteemme hoidon kannalta tärkeää oli varmaankin se, että arvostimme kovasti toistemme työtä. Vaikka kahdenkeskisiä hetkiä tai rauhaa miettiä suhdettamme ei juurikaan ollut, työmme kautta jaoimme elämää keskenämme ja tämä oli mielestäni merkityksellistä. Tällainen läheisyys vahvisti suhdettamme, vaikka yhteistä aikaa oli vähän.

Timo on ekonomi ja teki siellä pienyrittäjäprojektia sekä oli muun muassa mukana perustamassa kauppakamaria. Ennen mustat eivät saaneet kuulua kauppakamariin. Pienyrittäjien koulutuksen ja yrittämismahdollisuuksien tukeminen on minun mielestäni ehdottomasti aids-työtä. Koska monet miehet ovat jopa 2000 kilometrin päässä kotoaan töissä mm. kaivoksissa ja tapaavat vaimoaan vain kaksi viikkoa vuodessa, seksitautien ja HIV-infektion riski kasvaa. Kun Ambomaalle saadaan lisää työpaikkoja, se vähentää tuntuvasti sukupuolitautitapauksia. Ihmisten on mahdollista elää perheittensä kanssa ja olla uskollisia parisuhteissaan.

Tehdessäni aids-työtä kävi ilmi, että Namibian luterilainen kirkko vastusti antamassaan julkilausumassa samanaikaisesti esiaviollista ja avioliiton ulkopuolista seksiä ja kondomeja. Minusta se oli epäloogista, koska mihin sitä kondomia tarvitaan, jos ihmiset pystyvät olemaan ilman esiaviollista tai avioliiton ulkopuolista seksiä. Sain vaikutetuksi julkilausumaan niin, että maininta kondomista jätettiin pois. Kirkon kannaksi jäi avioliiton ulkopuolisen seksin vastustaminen. Minusta sen pitäisi riittää kirkon kannaksi. Mikäli ihmiset eivät pysty elämään kirkon ohjeen mukaan, terveydenhuoltopuolen kontolle jäisi kondomeista puhuminen. Mutta jostain syystä kirkon miehet katsoivat, että heidän velvollisuutenaan oli sanoa, että he eivät hyväksy kondomeja. Niinpä palattuani Suomeen kuulin, että kondomikielto oli tullut takaisin julkilausumaan. Monen papin mielestä kondomin ’hyväksyminen’ yllyttää vastuuttomaan seksiin, vaikka tutkimukset sanovat, ettei asia ole näin. Suomessakin monet ajattelevat, että jos on kondomi taskussa niin sitä helpommin hairahtaa. Tutkimusten mukaan ihmiset kuitenkin päättävät seksuaalisesta kanssakäymisestään aivan muiden tekijöiden perusteella.

Olin valtavan innoissani aids-työstä ja minusta todella tuntui, että ainakin Namibiassa asialle voisi tehdäkin jotain. Siellä on vain alle kaksi miljoonaa ihmistä ja silloin voi yhdenkin ihmisen ideoilla olla kantavuutta. Lähetysseura oli hyvä työnantaja ja innostui jokaisesta ajatuksesta ja ehdotuksesta ja yritti hankkia niihin rahaa. Työni oli alkuun sairaanhoitajien koulutusta, ja sitten näiden sairaanhoitajien kanssa koulutettiin paljon erilaisia ryhmiä. Tärkeintä oli tämä sairaanhoitajien koulutus, seksitautipoliklinikan pito, radiotyö ja esitteiden tekeminen. Kuuluin myös Namibiassa aids-työtä tekevien kansalaisjärjestöjen kattojärjestön hallitukseen. HIV tarttuu huonosti seksin kautta. Mutta jos jommallakummalla on jokin muu sukupuolitauti, HIV:n tarttumisen riski lisääntyy paljon. Osittain Afrikan katastrofaalinen aids-tilanne johtuu siis siitä, että muut seksitaudit ovat huonosti hoidettuja. Meillä Suomessa ne hoidetaan, mikä näkyy HIV-tilastoissa. Tein siellä ohjelman, jolla pyrittiin hoitamaan muita seksitauteja sekä saamaan mahdolliset seksikontaktit hoitoon ja tätä kautta vaikuttamaan HI-viruksen levinneisyyteen. Tulin tähän ’seksitautiuskoon’ ollessani maailman aids-kongressissa Amsterdamissa. Kun kuulin muiden sukupuolitautien merkityksestä HI-viruksen leviämisessä, sain paljon lisämotivaatiota ohjelman käyntiin saamiseksi. Aikaisemmin olin luullut, että täytyy vain valistaa siitä, kuinka aidsin aiheuttaja HIV tarttuu ja ei tartu ja jakaa kondomeja.

Tullessamme takaisin Suomeen joulukuussa 1993, oli Lähetysseuran ’Joululahja lähetystyölle’ -keräys juuri parhaassa vauhdissaan. Sinä vuonna kerättiin aids-työlle. Lehtien yleisönosastoissa oli kirjoituksia, joissa arvosteltiin sitä, että kerätään rahaa ongelmaan, joka on ’itse aiheutettu’. Olin kauhuissani. Mietin namibialaisia miehiä, jotka vuosikymmenten ajan on kuljetettu jopa kahden tuhannen kilometrin päähän perheistään ja vaimoistaan kaivoksille töihin. Vaimojaan he tapaavat kaksi viikkoa vuodessa. Minkälaiset mahdollisuudet näillä miehillä on uskollisuuteen parisuhteessaan? Mietin naisia, joilla ei ollut sellaista asemaa, että he olisivat voineet vaatia miestään käyttämään kondomia saati kieltäytymään yhdynnästä, vaikka olisivat hyvin tienneet tautien riskin. Moni heistä ei myöskään tiennyt tarpeeksi seksitaudeista. Mietin nuoria, jotka suostuivat seksiin huonon itsetunnon takia tai kelvatakseen joukkoon. Muistin lasten ja nuorten huonon tai kokonaan puuttuvan seksuaalikasvatuksen niin kodeissa kuin koulussakin. Kirkot olivat vuosikymmeniä vastustaneet koulujen seksuaalikasvatusta. Mietin myös huonosti hoidettuja seksitauteja, jotka lisäävät HI-viruksen tarttumisen riskiä moninkertaiseksi. Monissa sairaaloissa ei pystytä käyttämään kertakäyttöisiä ruiskuja tai neuloja ja instrumenttien steriloinnissa on paljon toivomisen varaa. Monet ambolaiset kääntyvät myös tautiensa tai lastensa tautien kanssa kansanparantajien puoleen. Näiden hoidot ovat usein viiltelyjä, eikä viiltämiseen käytettyjä välineitä puhdisteta mitenkään potilaiden välillä. HI-virus voi siis helposti tarttua myös erilaisissa hoitotoimenpiteissä. En millään voinut olla sitä mieltä, että HIV-infektio ja aids ovat itse aiheutettuja.

Nyt Namibian HIV-tilanne on hirvittävä. 15–49-vuotiaista ainakin joka neljäs, lähemmäs joka kolmas kantaa virusta. Hyvin pian itsenäistymisen jälkeen 1990 virus lähti voimaperäisesti leviämään. Syyskuussa 1999 erään ystäväni lapsen koulun opettajia haudattiin neljä viikon aikana. Kaikilla lapsilla ei ole mahdollisuutta käydä koulua ja niilläkin joilla on, voi olla täysin epäpätevät opettajat ja suuret luokat. Tapasin syyskuussa 1999 myös ystäväni, jonka olin 90-luvun alussa testannut HIV-infektoituneeksi. Nyt hänen miehensä oli kuollut kaksi vuotta sitten. Heillä on kuusi lasta, joista yhdelläkään ei ole HI-virusta. Nämä lapset eivät ole voineet käydä koulua isänsä kuoleman jälkeen, koska ei ole varaa koulupukuihin eikä kirjoihin. Ystäväni oli kuolemassa aidsiin. Hänellä oli kauhea huoli lapsistaan, koska heillä ei ollut läheisiä, jotka voisivat hoitaa lapsia. Lapset joutuvat kouluttamattomina todennäköisesti kadulle ja etsimään elantonsa miten taitavat.»

Mikä on suojautumista, mikä kivettymistä?

Keskustelimme Maijan kanssa myös siitä, miltä hyvinvoivana länsimaisena ihmisenä tuntui elää kehitysmaassa monenlaisen kärsimyksen keskellä. »Lähetysseura korosti monin tavoin sitä, että on tärkeää oppia paikallista kieltä ja tutustua paikallisiin ihmisiin ja kulttuuriin. Timon ja minun työ oli nimenomaan sitä, että ollaan tekemisissä paikallisten ihmisten, ei vain jonkin oman ryhmän kanssa. On paljon kehitysyhteistyöhankkeita, joissa lähes kaikki työntekijät ovat Euroopasta tai jostain muusta läntisestä kulttuurista. Paikallisia ihmisiä, ’työläisiä’, ei opita tuntemaan. Lähetysseuran idea on erilainen. Timo matkusti työnsä puolesta paljon eteläisen Afrikan muissa maissa. Hän kertoi monista suomalaisista hankkeista, joissa suomalaiset asuivat muurien sisällä omassa yhteisössään hienoissa ilmastoiduissa asunnoissa. He kävivät ilmastoiduilla autoillaan kaupassa ja pelasivat omia pelejään. Kosketusta paikalliseen kulttuuriin ei oikeastaan ollut, eikä myöskään ihmisten välistä kohtaamista.»Maija antoi itsensä tulla kosketetuksi ja se oli myös kivuliasta. »Jouduin miettimään myös sitä, mikä on suojelua ja mikä on kivettymistä, itsensä kovettamista. Mikä oli oikea reaktio ja mikä taas huono reaktio? Kaikkein vaikeimpia asioita oli nähdä kärsimystä ja samalla tajuta, miten etuoikeutettu itse on: on rokotetut lapset, tulee lämmintä vettä, eikä koskaan tarvitse miettiä, onko ruokaa vai ei.

Oli järkyttävää nähdä, kuinka niinkin korkeatasoisessa maassa kuin Namibiassa, joka on infrastruktuuriltaan korkeatasoinen ja jonka terveydenhoitojärjestelmä on perusteiltaan kunnossa, on niin suurta kärsimystä. Erityisesti kuolevien lasten kärsimys oli raskasta. Oli tilanteita, joissa koin oman avuttomuuteni lääkärinä. Menetimme esimerkiksi potilaita sen takia, ettei ollut verta. Eräällä äidillä istukka irtosi ennen aikojaan, ennen kuin lapsi oli syntynyt. Kun häntä leikattiin, ei saatu mistään verta. Jouduttiin antamaan koko ajan kirkkaita nesteitä, kun odotettiin verta. Nainen tuli hiljalleen vaaleammaksi ja vaaleammaksi ja veri, joka vuoti leikkausalueella, oli enemmän ja enemmän sitä samaa kirkasta pullosta tippuvaa litkua. Nainen kuoli. Samalla hetkellä soi leikkaussalin ovikello, oven takana olivat ne veret. Tällaiset työhön liittyvät asiat olivat todella raskaita.

Välillä oma jaksaminen loppui. Kotiovelle saattoi joku tulla pyytämään leipää, kenkiä tai muuta ja ennen pitkää kieltäydyin antamasta. Päätin, että en anna, koska jos annan niin se ei lopu koskaan, ja minulla täytyy olla omaa yksityisyyttäkin. Ajattelin, että annan jo aika paljon elämääni, kun teen sitä työtä, ettei minun tarvitse antaa vielä kenkiänikin. Mutta mietin kyllä paljon, onko tämä tarpeetonta itseni kovettamista, vai onko tämä oikeasti sellainen asia, joka minun kuuluu tehdä. Varsinkin pitkään työtä tehneenä ja väsyneenä tuli joskus vihainen ja aggressiivinen olo siitä, että eikö riitä, että annan aikani ja paljon elämääni ja yksityisyyttäni työlle; pitääkö sitä tulla vielä tännekin kinuamaan. Ehkä oli parempi kaikkien kannalta, etteivät he tulleet enää huudon kohteeksi sinne ovelle. Mutta en vieläkään tiedä, mikä olisi ollut oikea tapa toimia.

Kaikkein kauhein tapahtuma Namibian-vuosina oli, kun yksi suomalaisen työtoverin lapsi kuoli. En ollut lapsen varsinainen lääkäri, mutta silti koin olevani vastuussa hoidosta ja mietin, olisinko voinut tehdä jotain, jotta lapsi olisi selvinnyt. Valtavan hyvin pystyin samastumaan kauhuun, jota se perhe koki; oma lapseni oli samanikäinen kuin heidän menettämänsä lapsi. Mietin myös, miksi tämän suomalaisen lapsen kuolema oli elämäni kauheimpia asioita, vaikka melkein joka päivä näin afrikkalaisia lapsia kuolevan. Miksi suomalaisen lapsen kuolema oli niin kammottavaa, että yhdenkään afrikkalaisen lapsen kuolema ei koskettanut niin syvältä. Vaikka olihan ambolaislasten kärsimys ja kuolema asia, joka muutti koko maailmankuvani ja arvoni, mutta silti oli helpointa samastua työtoverin kärsimykseen.

Eräs Suomessa opiskellut namibialainen nainen on kirjoittanut, että afrikkalaisista puhutaan ikään kuin kärsimys olisi heidän elämäntapansa ja valintansa. Ikään kuin se ei olisi yhtä raskasta ja musertavaa kuin länsimaisten ihmisten kärsimys. Mietin, ajattelenko minäkin alitajuisesti näin. Vai oliko niin, että koska afrikkalaisten kärsimystä oli niin paljon, eristin itseni siitä, jotta se ei rikkoisi minua kokonaan. Jotenkin suomalaisen perheen kärsimys oli kokemuksena läheisempi.»

Miksi Jumala sallii tällaista?

Namibian-vuodet merkitsivät Maijalle hänen uskonnollisen vakaumuksensa uudelleenarviointia. »Vanhat ajatukseni ja uskoni rakenteet romahtivat. Tärkein syy oli näkemäni kärsimyksen määrä. Turvallinen usko rakastavaan ja huolta pitävään Jumalaan särkyi sen myötä. Se oli valtavan kipeä ja suuri menetys. Vanha kysymys siitä, miten Jumalan voisi kuvitella olevan rakastava ja sallivan kuitenkin tämän kärsimyksen, pysäytti minut. Moni kristitty ajattelija sanoo, että kärsimys on ihmisen eikä Jumalan teko. Siitä on siis turha ’syyttää’ Jumalaa tai vaatia häneltä toimia kärsimyksen poistamiseksi. Näin varmasti onkin, mutta aloin miettiä, voinko uskoa Jumalaan, joka Suomessa pidentää rukouskokouksessa jonkun ihmisen jalkaa neljällä sentillä, mutta vähät välittää miljoonien päivittäin kärsivien ongelmista. Miksi suomalaisessa rukouskokouksessa moni saa avun vaivaan, joka parantuisi elämäntapoja – kuten liikaa syömistä tai liian vähäistä liikuntaa – muuttamalla?

Miten Jumala välittää hyvinvoivan suomalaisen selkäkivusta, mutta ei aidsiin kuolevan lapsen kolmesta elinvuodesta, joista jokainen sekunti on kipua ja kärsimystä? Rupesin miettimään, onko minussa jotain niin erityistä (oikea usko, nöyryys, palavat rukoukset, isovanhempieni rukoukset?), että voisin ajatella Jumalan johdattavan ja suojelevan minua, muttei pidä huolta jostakusta toisesta. En löytänyt muuta vastausta kuin että sellaista rakastavaa Jumalaa, johon olin oppinut uskomaan ei voi olla olemassakaan.

Näin rupesin miettimään muutenkin uskoani entistä syvemmin. Minulle on absurdi ajatus esimerkiksi se, että Jumala lähetti poikansa, joka sitten ’kantoi minun syntini’. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Että pitäisi ajatella, kuinka Jeesus kantaa niitä syntejä ja kuinka hirveän kärsimyksen minä olen aiheuttanut hänelle 2000 vuotta sitten! Minulle kristinuskon rakennelma, jossa Jumala luo ihmisen, antaa hänelle valinnanmahdollisuuden, ’joutuu vastentahtoisesti’ ihmisen väärän valinnan seurauksena tuomitsemaan tämän itse rakentamaansa kadotukseen ja pystyy armahtamaan ihmisen vasta saatuaan uhrin, veren vuodettua, eli joutuu uhraamaan oman rakkaan poikansa, jotta voisi armahtaa ihmisen, on käsittämätön. Sotajoukkojen Jumala, joka täysin puolueellisesti on israelilaisten puolella ja tuhoaa kokonaisia kansoja, on vastenmielinen. Uskoakseni kristinuskon Jumalaan mieleni pitäisi tehdä älyä halveksivia akrobaattitemppuja, joihin en pysty. Ongelmani on, että en voi uskoa rakennelmaan, joka ei mielestäni voi olla tosi. Kauhean moni kristitty pohtii näitä samoja kärsimyksen ja Jumala-kuvan asioita, mutta pelkää tehdä niistä johtopäätöksiä. Minä jouduin tekemään johtopäätöksiä ollakseni itselleni rehellinen ja säilyttääkseni jonkinlaisen itsekunnioituksen. Jouduin miettimään, onko Jumalalla mitään ominaisuuksia, jotka tietäisin. Rakastava hän ei ainakaan ole siinä mielessä kuin olin aiemmin uskonut.

Namibiasta tulon jälkeen olen esimerkiksi inhonnut lastenvirsiä. ’Jumalan kämmenellä’ on kammottava! En pystyisi millään laulamaan näitä virsiä aidsiin kuolemassa olevalle, kipeälle, kärsivälle orpolapselle. Jumalanpalveluksessa minulle on ylivoimaista ’ylistää Jumalaa hänen huolenpidostaan’. Tiedän kyllä, että on paljon sellaisia lähetystyöntekijöitä, jotka ovat olleet näkemässä suurta tuskaa ja kärsimystä ja heidän uskonsa on pikemminkin vahvistunut. Minulle ei käynyt niin.

Tämä uskonnollinen kriisini on ollut valtavan suuri käännekohta elämässäni. Toisaalta entisen systeemin hajoaminen on antanut aivan uudenlaisia näkökohtia. Kaikki varmaan onkin paljon suurempaa kuin se, jonkalaiseksi maailmankuvani ja Jumalani olin kutistanut. Yhdessä vaiheessa Namibiasta tulon jälkeen ajattelin erityisen riemastuneena ja innoissani, että mikä tahansa on nyt mahdollista. Tällä hetkellä tyydyn siihen, että en tiedä. Tiedän, että Jumala ei näyttäisi olevan ainakaan rakkautta tai turvaa. Eikä hän ole hyvä, ei ainakaan näytä haluavan sitä teoillaan osoittaa. Mitä hän sitten on? Edelleen uskon, että on jonkinlainen Jumala, mutta en tiedä hänelle yhtään ominaisuutta. Eikä hän juurikaan näytä haluavan meidän elämäämme vaikuttaa. Me länsimaiset ihmiset näemme johdatusta tai siunausta milloin missäkin arkipäivän asiassa. Mielestäni tällainen ajattelu on pröystäilevää ja itseämme korostavaa. Miten voisin ajatella, että Jumala välittäisi siitä, etten saisi ylinopeussakkoja tai että ystäväni löytäisi elämänkumppanin, mutta ei siitä, että kolmen pienen lapsen äidin kohdunulkoinen raskaus puhkeaa jossain sananmukaisesti Jumalan selän takana ja nainen kuolee lasten jäädessä vaille hoitoa ja koulutusta orvoiksi päätyen kadulle?»

Tutustuitko koskaan afrikkalaiseen vapautuksen teologiaan ja sen tapaan tulkita afrikkalaista todellisuutta? »Minulla oli koko ajan hirveän paljon töitä ja käytännössä teologisiinkin kysymyksiin törmäsin lähinnä työni kautta. Teologia jonka kohtasin, oli ymmärtääkseni hyvin paljon 40–50-luvun suomalaisen teologian tyyppistä. Suurin synti on seksi, ’rakkauden synti’. Mikäli nainen tulee ennen avioliittoa raskaaksi, hänet erotetaan seurakunnan yhteydestä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän ei saa osallistua ehtoolliselle ennen ’katumuskoulun’ käyntiä. Useimpien suomalaisten mielestä seurakunnan yhteydestä erottaminen ei kuulosta mitenkään pahalta. Monelle namibialaiselle se on kuitenkin suuri suru.

Martta oli kuolemassa aidsiin, ja hänellä oli avioliiton ulkopuolella syntynyt 13-vuotias tytär. Martta olisi halunnut käydä ehtoollisella ennen kuolemaansa, mutta katumuskoulu oli käymättä… Tällä kertaa kertomus päättyi epätavallisen hyvin, sillä koulutuksessamme ollut sairaalapappi järjesti Martalle ’pikakatumuskoulun’ ja Martta ehti saada ehtoollisen ennen kuolemaansa. Moni aidsiin kuollut ei kuitenkaan ole ollut näin hyvässä tilanteessa. Namibiassa on myös pappeja, jotka eivät suostu siunaamaan aidsiin kuolleita.

Yksi kehitysmaiden naisten suurimmista ongelmista on ei-toivottu raskaus, laittomat raskaudenkeskeytykset ja niiden komplikaatiot. Näin aivan nuoren naisen kuolevan puoskaroituun aborttiin. Hän oli 15–16-vuotias ja kuoli hitaasti etenevään kuolioon. Kuolio eteni alavatsalta ylöspäin, koko iho ja kroppa mätäni hiljalleen. Siihen ei auttanut mikään antibiootti eikä tehohoito. Arvattiin, että hänelle oli tehty raskaudenkeskeytys. Keskeytys on Namibiassa laiton, kuten useimmissa muissakin kehitysmaissa. Koska nainen oli kuolemassa, olivat sairaanhoitajat kauhean huolissaan, että hän joutuu keskeytyksen takia helvettiin. Hänet pitäisi saada tunnustamaan tekonsa, jotta hän pääsisi taivaaseen. Nainen piti päänsä loppuun asti eikä myöntänyt keskeytystä. Oli kauheaa, kuinka häneltä koko ajan kiristettiin tunnustusta. Hänen viimeiset päivänsä olivat todella tuskaisia kuolemaan johtavan tulehduksen takia mutta myös henkisen tuskan, pelottelun ja kiristyksen takia. Hoitajat yrittivät oman vakaumuksensa mukaan parhaansa pelastaakseen hänen sielunsa, mutta minusta se oli tarpeetonta kiristystä ja vallankäyttöä.

Raskaudenkeskeytykset olivat yksi syy siihen, miksi minua alun perin arvelutti tämä erikoisala. Mietin, pystynkö tekemään niitä, mutta ei se ollutkaan niin vaikeaa. Abortti on Suomessa laillinen ja ymmärsin, että jos minä en sitä tee, sen joutuu tekemään joku muu. Eikä se kenellekään ole mieluisaa työtä. Omien töiden työntäminen muille olisi ollut kurjaa. Minua auttoi erittäin paljon, kun erikoistumisaikanani vanhemmat lääkärit kertoivat, millaista oli ennen raskaudenkeskeytyslain voimaantuloa, kun lääkärit joutuivat hoitamaan puoskaroitujen aborttien seurauksia. Kun on nähnyt 12 lapsen äidin kuolevan puoskaroinnin jälkeiseen tulehdukseen tai verenvuotoon, näkökulma muuttuu. Jokaisen elämän pyhyys ja arvo eivät myöskään ole mielestäni yksioikoinen asia. Olisiko myös niiden jo olemassa olevien ihmisten elämä niin arvokasta, ettei tarvitsisi menettää äitejä, joilla jo on pieniä lapsia. Tai ettei tarvitsisi saattaa perhettä taloudelliseen ahdinkoon, josta kehitysmaissa kovin usein ainoa ulospääsytie on itsensä tai lastensa myyminen seksityöhön. Usein kovimmalla äänellä raskaudenkeskeytyksiä vastustavat henkilöt ja tahot vastustavat myös koulujen seksuaalikasvatusta ja raskauden ehkäisyä. Käytännössä he siis näyttävät vastustavan ihmisen seksuaalisuutta ja seksiä… Ei se raskaudenkeskeytys ole naiselle helppo ratkaisu, vaan useimmiten erittäin kova paikka. Moni joutuu miettimään hyvin tarkkaan, että ’kestääkö minun sieluni sen’. Todennäköisyys sille, että sielu ei kestä, vain lisääntyy, jos ymmärtämättömän suoraviivaisesti tuomitaan naisten kipeät ratkaisut.»

Naisen seksuaalisen hyvinvoinnin puolesta

»Kävin vuosi sitten ensimmäistä kertaa Namibiassa sieltä poistulon jälkeen ja huomasin, miten kauhean rakas paikka se on. Rakkaaksi Namibian tekevät erityisesti ihmiset. Näen silmissäni nimenomaan namibialaisia naisia. Minusta on aivan ihana ajatella, että kyse on afrikkalaisesta naisvoimasta, johon liittyy erityisesti voimakas yhteisöllisyys. Mielestäni on tärkeä muistaa, että suuri osa afrikkalaisista elää hyvin onnellista peruselämää. Tämä unohtuu helposti Afrikan vaikeuksien takia eikä hyvistä asioista tai onnellisesta elämästä juurikaan puhuta länsimaisessa mediassa. Siihen hyvään peruselämään liittyy yhteisöllisyys, varsinkin naisten keskeinen yhteys. Naiset kantavat lapsia, vanhuksia ja sukua ja pitävät yhtä. Jos nainen esimerkiksi oli sairaanhoitajana sairaalassa, hänen lapsensa olivat todennäköisesti hänen sisarensa hoidossa. Useimmat naiset toivoivat saavansa mahdollisimman monta lasta.

Namibiassa ollessani jouduin miettimään paljon naisen seksuaalista hyvinvointia. Keskustelin asiasta melko usein namibialaisten naisten kanssa. He sanoivat, että omasta mielestään he eivät nauti seksistä yhtä paljon kuin eurooppalaiset naiset. Tämä oli minulle uusi ajatus, koska olin ajatellut heidän seksuaalisuutensa olevan hyvin luonnollista ja estotonta. Sen sijaan se usein kuulosti olevan alistettua ja nuijittua. Sikäläinen naisenergia tuntui siis olevan yhteisöllisyyden voimaa, ei niinkään seksuaalista energiaa. Mielestäni eräs tärkeä syy siihen, että useat naiset eivät nauti seksistä on kristinusko. Raamattua lukiessa tulee sellainen olo, että seksuaalinen halu ja nautintokin on syntiä. Kristinuskon kautta tämä näkemys on istutettu moneen Afrikan maahan ja varsinkin naisiin. Mutta jos Jumala on luonut meidät, hänen on täytynyt luoda myös meissä olevat halut ja seksuaaliset tarpeet. Uskon, että jos Jeesus oli oikeasti ihminen ja Jumala, se tarkoittaa myös sitä, että Jeesuksellakin oli sukupuolielimet ja sukupuolihormonit. Varmaan hänellä oli siis myös erektioita ja siemensyöksyjä. Emme tiedä, miten seksuaalisuus vaikutti hänen elämäänsä. Kun olen joskus luennoissani ottanut tämän asian esiin, on vastassa ollut varsin vihaisia uskovaisia. He ovat korostaneet, että kun Jeesus kerran oli synnitön, hän ei voinut olla seksuaalinen. Seksuaaliset reaktiot ja halu ovat siis monen kristityn tulkinnassa syntiä.

Naisten ’ympärileikkaus’ eli sukuelinten silpominen on asia, joka järkyttävällä tavalla vaurioittaa naista niin seksuaalisesti kuin muutenkin. Se ei liity varsinaisesti mihinkään uskontoon, vaan miesvaltaiseen kulttuuriin, jota sekä miehet että monet naiset ylläpitävät. Namibiassa ei naisten ympärileikkauksia tehdä, mutta erityisesti Somaliassa ja Egyptissä niitä tehdään. Joka päivä maailmassa ympärileikataan 250 tyttöä ja naista. Tunnetaan monta eri tapaa, joista lievin on riitinomainen pinnallinen viilto, mutta osa on kauhistuttavia leikkauksia, joissa pieniltä tytöiltä, 2–8-vuotiailta, poistetaan suuria kudoskappaleita ja jätetään raakapintoja. Joskus raakapinnat pannaan yhteen okailla ja sidotaan naruilla, jotta ne kasvaisivat kiinni. Kaikki tämä tehdään puuduttamatta, ilman minkäänlaisia kivunlievittäjiä. Se on käsittämättömän kauheaa alistamista ja silpomista, ja kyllähän se liittyy naisen seksuaalisuuteen. Uskotaan, että se parantaa hedelmällisyyttä tai että klitoris estää miehen erektiota eli naisen silpominen parantaa miehen potenssia. Monessa maassa nainen ei pääse naimisiin, ellei häntä ole ympärileikattu; tyttölapsi on siis ympärileikkaamattomana arvoton. Uskotaan myös, että se on terveydellisesti tarpeellista, että se ehkäisee monia tauteja. Oikeasti se voi johtaa siihen, että tavallinen emätinyhdyntä on mahdoton ja niinpä yhdynnät tapahtuvatkin peräaukkoon. Tällöin naisen seksuaalisuus on tosiaan silvottu. Synnytyksessä nämä arvet voivat revetä pahasti, jos niitä ei ole avattu ammattitaitoisesti.

Namibian vuodet saivat minut kiinnostumaan myös suomalaisen naisen seksuaalisesta hyvinvoinnista. Haluaisin perehtyä esimerkiksi nuorten naisten seksiin. Arvelen, että monen naisen kokemus on sama kuin minun, että oman seksuaalisuuden ja seksistä nauttimisen löytää vasta melko myöhään. Olen sitä mieltä, että todennäköisesti hyvin harva alle kaksikymppinen nainen nauttii seksistä. Usein he harrastavat seksiä jostain muusta syystä kuin siihen liittyvän nautinnon takia. Afrikassa moni nuori nainen suostui seksiin huonon itsetunnon takia, ostaakseen hyväksyntää, kelvatakseen jollekulle. On hyvin tärkeää, että kasvatuksessa vahvistetaan nuorten ja lasten itsetuntoa; sitä että he tuntevat itsensä arvokkaiksi. Samalla heitä voidaan säästää turhilta seksikokemuksilta. Moni meistä suurten ikäluokkien naisista on jäänyt vaille rakkautta ja hyväksyntää siksi, että aiemmin suomalaisessa lastenkasvatuksessa tunteiden osoittamista ei pidetty tärkeänä. Harva nainen on saanut lapsena ja nuorena riittävästi hellyyttä ja tuntenut itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi. Omista ystävistäni tiedän vain yhden, joka sanoo tunteneensa itsensä rakastetuksi! Helposti ei tule huomanneeksi, että oman elämän taakka on sama, jonka kanssa useimmat samanikäiset kamppailevat. Uskon rakkauden ja hyväksynnän puutteen aiheuttaneen itselleni huonoa itsetuntoa, mikä taas on osaltaan johtanut omituisiin päätöksiin ja kaduttaviinkin valintoihin. Toisaalta on ollut hyvin rikasta löytää uudenlaista itsetuntoa aikuisena. Se miten matalalta lähtee ja kuinka korkealle voi päästä, antaa uutta innostusta.

Alkaessani tehdä tutkimusta keski-ikäisen naisen hormoneista ja niiden vaikutuksesta hyvinvointiin eräs laboratoriolääkäri sanoi halveksivasti, että ’ollaankos sitä keksimässä pyörää uudelleen’. Hänen käsityksensä oli, että esimerkiksi naisten testosteronia on tutkittu jo riittävästi. On hyvin tavallinen käsitys lääkärien keskuudessa, että testosteronista tiedetään paljon. Tehdessäni tutkimusta olen huomannut, kuinka vähän sitä on tutkittu. Lääketieteessä on ilmeisesti paljon sellaisia asioita, joita on tutkittu vain pinnallisesti ja sen jälkeen julistettu jonkinlaiseksi ’totuudeksi’. Sen jälkeen niitä harva osaa asettaa kyseenalaiseksi. Voi olla että siinä näkyy myös sukupuolten välinen ero. Esimerkiksi mielestäni yksi syy siihen, että naisten testosteronia on tutkittu niin vähän on, että lähinnä miehet ovat tehneet tutkimusta, eikä naisen elämänlaatu, varsinkaan seksuaalinen hyvinvointi, ole suinkaan ensimmäisiä tutkimuskohteita.

Mielestäni on hämmästyttävää, kuinka kirkkain silmin puhutaan ’hormonikorvaushoidosta’ esimerkiksi naiselle, jolta munasarjat on poistettu. Annetaan pelkkää estrogeenia, vaikka naisen munasarjat olisivat todennäköisesti vielä pitkään tuottaneet myös androgeeneja, kuten testosteronia. Hormonikorvaushoidossa ohitetaan koko androgeenikysymys. Usein nainen joutuu suorastaan tappelemaan terveiden munasarjojensa puolesta kohdunpoiston yhteydessä, koska usein nekin haluttaisiin poistaa samalla. Ne suositellaan poistettavaksi siksi, ettei naiselle tulisi munasarjasyöpää. Kohdun poisto kuitenkin yksinäänkin vähentää munasarjasyövän riskiä. Eihän rintojakaan poisteta vain siksi, ettei tulisi rintasyöpää, joka on kuitenkin huomattavasti yleisempi kuin munasarjasyöpä. Munasarjojen tiedetään tuottavan androgeeneja, esimerkiksi testosteronia, jotka vaikuttavat naisen energiaan, stressinsietokykyyn, mielialaan ja seksuaaliseen haluun. Miehillä testosteronia on niin paljon, etteivät he ilmeisesti pysty kuvittelemaan, miltä naisista tuntuu elää sen pienen testosteronimääränsä kanssa. Eräs alustava löytö tutkimuksessani on, että testosteronitaso näyttää korreloivan onnellisuuteen. Hormonihoitoasiat ovat hyvin kiehtovia. Minusta on kauheaa, että tälläkin hetkellä Suomessa on satoja tai ehkä jopa tuhansia naisia pitkillä sairaslomilla tai eläkettä hakemassa työuupumuksen, masennuksen tai unen ongelmien takia, vaikka perimmäinen syy on hormonin puute, joka olisi helposti hoidettavissa. On paljon terveyskeskuslääkäreitä, työterveyslääkäreitä ja psykiatreja, jotka eivät tule ajatelleeksi tai tiedä hormonien merkitystä näissä ongelmissa. Itse asiassa uskon, että myös miesten masennus, työuupumus ja unen ongelmat ovat usein hormonien puutteen oireita, niistä tiedämme kuitenkin vielä vähän.

Uskon hyvin vakaasti, että monet suomalaiset naiset käyttävät nykyisin liian pieniä estrogeeniannoksia. Usein hoitava gynekologi tai muu lääkäri kysyy estrogeenia käyttävältä naiselta, onko hänellä mitään oireita. Yleensä tällä kysymyksellä viitataan hikoilutukseen, kuumiin aaltoihin tai punastumiin. Kysymyksellä mielestäni kuitenkin sysätään naiselle vastuu tietää kaikki estrogeenin puutteen oireet! Moni lääkärikään ei tunnu tietävän, että esimerkiksi aamuyön unettomuus, masennus, alavireisyys, saamattomuus, nivelkivut tai tiheä pissaamistarve ovat myös estrogeenin puutteen oireita. Suuri osa lääkäreistä hoitaa huonosti nukkuvia, alavireisiä, itkuherkkiä tai uupuneita naisia masennuslääkkeillä, vaikka vaivojen takana on hyvin usein estrogeenin puute. Naiset ovat myös taitavia löytämään aamuyön unettomuuteensa syyn elämäntilanteestaan: on ongelmia parisuhteessa, työssä kiirettä ja stressi, murrosikäisen lapsen kanssa pulmia. Vaikka mihinkään näihin asioihin ei puututa, vaan naiselle annetaan hänen elimistönsä tarvitsema määrä estrogeenia, unen laatu ja mieliala parantuvat useimmiten. Jotta en sysäisi naiselle vastuuta tunnistaa estrogeenin puutteen oireita, olen ruvennut suosittelemaan verikoetta, josta voi päätellä, onko naisen käyttämä estrogeeniannos hänen elimistönsä tarvitsemalla tasolla. Naisten elimistö käsittelee estrogeenia yksilöllisesti ja samankokoisillakin naisilla samasta hoidosta elimistön hyödykseen saama estrogeenimäärä vaihtelee paljon. Estrogeenia käyttävät naiset elävät laadukkaampaa elämää, pidempään ja terveempinä kuin estrogeenin puutteessa elävät. Moni nainen pelkää käyttää estrogeenia lisääntyneen rintasyövän riskin takia. Rintasyövän suhteen on uusia tutkimustuloksia, joiden mukaan rintasyöpään sairastumisen riski ei estrogeenihoidossa lisääntyisi, mutta estrogeenia käyttävän naisen rintasyöpä kasvaisi nopeammin. Jos siis nainen käyttää estrogeenia, hänelle mahdollisesti tuleva rintasyöpä todetaan varhemmin. Tällöin olisi myös todennäköisempää, että rintasyöpä ei ehtisi lähettää etäpesäkkeitä ennen kuin se todetaan ja hoidetaan ja nainen saataisiin varmemmin parannetuksi. Lähes joka kolmas yli 50-vuotias nainen kuolee sydäninfarktiin. Mikäli nainen käyttää estrogeenia, hänen riskinsä kuolla infarktiin pienenee selvästi. On siis paljon naisia, jotka ilman estrogeenia olisivat jo kuolleet infarktiin. Kun he elävät pidempään, heille ehkä tulee rintasyöpä. Silloin herkästi panemme syövän estrogeenin syyksi tietämättä, että naiselle olisi ehkä ilman estrogeeniakin tullut rintasyöpä, emme olisi vain saaneet sitä tietää, koska hän olisi ehtinyt kuolla infarktiin… Joka tapauksessa tutkimusten mukaan rintasyöpään kuolemisen riski ei lisäänny pitkässäkään estrogeenihoidossa, lisäksi estrogeeni näyttää estävän sydän- ja verisuonitauteja, luuston haurastumista, Alzheimerin tautia ja paksusuolisyöpää.

Estrogeenihoito kuitenkin vähentää naisen elimistön käytettävissä olevia androgeeneja. Eli kun yksi hormoni korvataan, aiheuttaa tämä korvaus toisen hormonin puutetta… Suomessa on markkinoilla tällä hetkellä yksi hormonikorvaushoitovalmiste, jolla on jonkin verran myös androgeenista vaikutusta. Naiselle tarkoitettua testosteronia ei kuitenkaan markkinoilla ole. Meitä gynekologeja, jotka suosittelemme naiselle tarvittaessa myös androgeeneja, testosteronia tai muuta, on kuitenkin useampia. Hormonien merkitystä hyvinvoinnille on erittäin hankala tutkia, koska puhuessamme hyvinvoinnista, puhumme asiasta, johon monet seikat vaikuttavat. Hormonien yhteisvaikutukset ovat myös tärkeitä. Aiempaa enemmän mielestäni olisi syytä pohtia myös elämäntapojen vaikutusta suoraan hormonitasoihin tai ainakin hormonimuutosten antamiin oireisiin. Liikunnalla on varmasti monenlaisia vaikutuksia hormoneihin ja aivojen välittäjäaineisiin, joista vasta pientä osaa tunnemme. Ruokavaliolla on myös merkitystä. Esimerkiksi suomalaisen ruokavalion muuttuminen kokojyvävilja- ja ruispainotteisesta kuorittuihin viljoihin ja erityisesti kuorittuun vehnään ei voi olla vaikuttamatta hyvinvointiimme ja sairastavuuteemmekin. Jos mietimme esimerkiksi 40 vuoden takaista juhlapöytää ruislimppuineen, piirakoineen ja marjoineen ja vertaamme sitä nykyiseen pulla- ja kermakakkujuhlapöytään, huomaamme, miten valtava muutos on ollut.»

Hetken antamat mahdollisuudet

»Olen miettinyt paljon mahdollisuuksia ja niiden hukkaamista jokapäiväisessä elämässä. Esimerkiksi junamatka saattaa olla ikään kuin keskustelua varten luotu tilanne, mutta hukkaamme sen. Minulle antaa toivoa ja iloa erityisesti ajatusten vaihtaminen, toisen ihmisen maailman syvä kohtaaminen. Mielestäni ei ole juuri mitään niin ihanaa kuin oikein kunnon keskustelu. Silloin löytyy fantastisia, uusia, minulle tuntemattomia maailmoja. Aidossa kohtaamisessa voi syntyä jotain, mikä on paljon enemmän kuin kohtaamisessa näennäisesti läsnä olevien ihmisten summa. Uskon, että monilla ihmisillä on kaipaus johonkin paljon suurempaan kuin mihin yletymme jokapäiväisissä ihmissuhteissamme. Emme pääse niin syvälle kuin olisi mahdollista, mikä voi tietysti lamauttaa niin paljon, ettei kurkota edes siihen mikä olisi mahdollista.

Ehkä naisen kaipaus esimerkiksi parisuhteen syvyyteen on vahvempi kuin miehen. Nainen ehkä tiedostaakin parisuhteen ja arkipäivän mahdollisuudet paremmin. Usein ei haluta nähdä vaivaa, mikä on surullista ja vähän tyrmäävääkin; ikään kuin elämä ei olisi sen arvoista. Näin elämä ja sen mahdollisuudet lipuvat hiljaa ohi kaipauksen jäädessä huokaukseksi. Naisen tapa ilmaista asioita miehelle voi tulla esiin vaatimuksina. Sanat eivät ehkä kerrokaan siitä sisäisestä kaipauksesta vaan ovat vaatimuksia, joita miehen voi olla vaikea tulkita. Mies ei välttämättä ymmärrä, missä ongelma on ja mikä auttaisi.»

Ketkä naiset ovat olleet merkittävimpiä elämässäsi?

»Ensiksi tulee mieleen luokanvalvojani, ruotsinkielenopettaja Maija Harava, joka tuntui selvästi arvostavan minua ja jolla oli aivan fantastisia ajatuksia ja ideoita. Hän korosti keskinäisen kunnioituksen merkitystä keskusteluissa. On tärkeää oppia arvostamaan toisen mielipiteitä, koska ne ovat tälle toiselle ’oikeita’, vaikka itse olisikin eri mieltä. Voi sanoa sen, onko samaa vai eri mieltä, mutta ei ole tarpeen arvottaa toisen näkemyksiä oikeina tai väärinä. Usein keskusteluissa käyttämämme lause on: ’Olet oikeassa.’ Määritellessäni toisen mielipiteen oikeaksi, nostan itseni keskustelukumppanini yläpuolelle. Ikään kuin minun vallassani olisi sanoa, onko toisen mielipide oikea vai väärä. Tästä asetelmasta todellinen keskustelu ei ole mahdollista. Toinen merkittävä nainen oli gynekologi Pirkko Väänänen, joka oli TAYS:ssa, kun olin siellä erikoistumassa. Hän oli erittäin kurinalainen ja tiukka, mutta häneltä sain aina apua, kun menin sitä pyytämään. Hänellä oli varmat mielipiteet ja neuvot ongelmissa. Hän opetti minua leikkaamaan ja antoi monenlaista henkistä ja ammatillista tukea. Sitten vielä yksi vahva, ihana nainen on pikkusisareni, johon tutustuin oikeasti vasta kun olin melkein 30-vuotias. Erityisen merkittäviä ovat myös päivittäin työssä kohtaamani naiset. Usein löydän itseni ihmettelemästä, miten fantastisia ’tavalliset’ suomalaiset naiset ovat. Miten moni onkaan joutunut elämässään kulkemaan vaikeuksien, rakkaudettomuuden tai niukkuuden viidakoiden läpi, mutta säilyttänyt kuitenkin itsensä ehjänä, valoisana, herkkänä ja huumorintajuisena.

Olen eniten oma itseni meressä. Meressä uiminen on mielestäni elämän tarkoitus… Mereen ja uimiseen liittyy erityisesti Raippaluoto Vaasan edustalla. Olen Vaasasta kotoisin. Vanhempani rakensivat pienen, yksinkertaisen mökin Raippaluotoon ollessani lapsi. Lapsuudessani vietimme koko kesän mökillä. Meitä on neljä sisarusta, joiden yhteisomistuksessa mökki vieläkin on. Edelleenkin olen eniten oma itseni Raippaluodossa, vaikka olen elänyt yli puolet elämästäni muualla kuin Vaasassa. Raippaluodossa haluaisin olla mahdollisimman paljon, erityisesti kesällä, mutta myös muina vuodenaikoina.

Yksinolo, erityisesti juokseminen, on minulle tärkeää, vaikka minusta se on väline, jonka kautta olen vahvempi ja herkempi kohtaamaan muita. Tärkeää on myös klassinen musiikki. Se on kuin suihku tai kylpy sielulleni, jumalanpalvelukseni. Afrikan jälkeen uskoni kristinuskon strukturoituun, dogmitettuun Jumalaan romahti. Kuitenkin ihmisten kohtaamisessa ja läheisyydessä voi parhaimmillaan olla häivähdys jostakin, jota voisin kutsua jumalalliseksi tai jopa Jumalaksi.»

One Comment

  1. Airi
    Posted 29.11.2012 at 22.12 | Permalink

    Tein haun Maija Haravasta, sillä juttelimme juuri vanhan luokkakaverin kanssa ent. opettajista. Oli ilo löytää tämä! Harava ei ollut meidän luokanvalvojamme, mutta erittäin tärkeä opettaja kyllä. Hänestä huokuivat äly, kulttuuri, huumorintaju. Olisipa kiva kuulla lisää hänen ajatuksistaan; niitä pilkahteli silloin tällöin mutta ei niin paljon kuin yllä olevasta voisi päätellä. Harava tuli Vaasan tyttölyseoon muistaakseni vuonna 1956.

Kirjoita kommentti

Your email is never published nor shared. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

*
*