Tämänpäiväisistä vastaantulijoistasi noin joka kahdeksas voi olla aleksityyminen.  Sana tulee kreikankielen sanoista a lexis thymos, ei sanoja tunteille. 

Suomalaisessa tutkimuksessa on arvioitu, että miehistä noin 17 prosentilla ja naisista noin 10 prosentilla on merkittäviä vaikeuksia tunnistaa ja ilmaista omia tunteitaan.  Suurikaan vastoinkäyminen ei näytä heitä heilauttavan, läheisen ihmisen kuolema tai avioero on vain "elämään kuuluvia tapahtumia".  Tunteet näyttävät kuitenkin olevan elintärkeitä ihmisen terveydelle ja näilläkin henkilöillä tunteet ovat jossain syvällä etsimässä ulospääsyä.  Aleksityymisen ihmisen ulospäin näkyvä kylmyys ja ilmeettömyys ovat kuori, kokemukset vaikuttavat meihin jokaiseen, vaikka niitä ei tuntisikaan riemuna, vihana, suruna, lohduttomuutena tai onnena.  Ilman kanavaa jäänyt tunne voi ilmaista itsensä kipuna, kolotuksena, masennuksena. Toistenkin tunteiden ilmaisut voivat olla hankalia tunneköyhälle ihmiselle.  Hänelle on ominaista, että hän poistuu tilanteesta, jossa pitäisi käsitellä tunteita.

Kun tunteiden tunnistamista opetellaan, voi kivun poistumisen lisäksi tapahtua monia muitakin hyviä asioita.  Tunneköyhä ihminen voi oppia huomaamaan miten tärkeitä ja rikastuttavia tunteet ovat.  Hän voi innostua uusista, tunteita heiluttelevista asioista, kuten kirjallisuudesta tai teatterista.

Useimmiten aleksityymiset ihmiset pääsevät hoitoon vasta, kun kroppa huutaa apua sydänvaivoilla tai erilaisilla muilla kivuilla.  Psykoterapia on hidasta ja aikaa vievää. 

Voimme jokainen miettiä miltä erilaiset asiat meistä tuntuvat, kysellä toisiltamme, minkälaisia tunteita tämä päivä on toisessa herättänyt, puhua omista asioistamme ja tunteistamme.  Kirjoittaminen voi vähentää paljon sairastumisen riskiä ja stressiä.  Yhdysvalloissa on tehty koe, jossa toinen ryhmä sai tehtäväkseen kirjoittaa itseään koskettaneista asioista ja toinen ryhmä yleisistä, neutraaleista asioista.  Kun ryhmien lääkärissä käyntejä myöhemmin laskettiin, huomattiin että koskettavista asioista kirjoittaneet tarvitsevat lääkäriä paljon harvemmin.

Tuntuiko tämä juttu miltään?  Eikö?  Ehkä silloin kannattaisi kaivaa paperia ja kynä esiin ja kirjoittaa vaikka viikottain iloisimmista ja hankalimmista ja surullisimmista asioista.

Maija Palander

(tämä kolumni perustuu Merja Perttulan juttuun Kotilääkäri-lehdessä, jossa hän oli haastatellut dosentti Jouko K. Salmista)