Useamman kerran viikossa juoksen lenkilläni moottoritien ylikulkusillalla. Aina mieleeni tulee aika 30 vuoden takaa. Olin noin 15-vuotias, ruma, lihava, yksinäinen, masentunut ja ilman rakkautta. Suunnittelin itsemurhaa. Matematiikka ja fysiikka olivat mieliaineitani koulussa. Niinpä tein Vaasan uuden moottoritien sillalla laskelmia siitä, koska pitäisi hypätä, että tuleva auto ei ehtisi väistää, vaan jäisin sen alle. Tämän synkän laskelmani osia olivat oma putoamisnopeuteni, sillan korkeus, auton nopeus sekä mahdollisen jarrutuksen vaikutus.
Nuoruudessani oli kovin vähän valoa. Selvisin siitä kuitenkin hengissä, vaikka päivät usein olivatkin pitkiä, synkeitä ja tuoksuttomia. Näitä muistellessani ajattelen usein niitä nuoria ja aikuisia, jotka tällä hetkellä ovat masennuksen lamaannuttamina. Mietin, mitä pitäisi tehdä, että nämä ihmiset jaksaisivat elossa soutaa ahdistuksen sumussa ajelehtivaa venettään. Tai että jaksaisivat edes antaa veneen ajelehtia, mutta voisivat uskoa siihen, että jossain sumu hälvenee ja elämään tulee uudelleen värit ja tuoksut.
On muutamia asioita, jotka olisivat mielestäni tärkeitä näille masentuneille ihmisille. Tärkein on se, että jokainen eletty päivä vie lähemmäs sitä hetkeä, jolloin masennus alkaa helpottaa. Tulevaisuudessa voi olla kasapäin suuria iloja ja elämän riemua, vaikka se tällä hetkellä voi tuntua rienaukselta ja täydelliseltä mahdottomuudelta. Miettiessäni monia värikkään elämäni päiviä, tuntuu hirvittävältä ajatukselta, että olisin voinut testata hengelläni laskelmieni tuloksen kolmekymmentä vuotta sitten.
Toinen tärkeä asia on avun hakeminen. Masentuneen ihmisen läheisten olisi tärkeää yrittää saada toivottomuuden ja ahdistuksen suohon vajoava lähtemään johonkin hakemaan apua. Oma lääkäri tai mielenterveystoimisto ovat ensimmäisiä osoitteita. Naisille, varsinkin yli 40-vuotiaille, apua voi löytyä myös hormoneista ja siis omalta gynekologilta. On surullisen paljon masentuneita, uupuneita, unettomia ja toivottomia naisia, joiden elämä (ja joiden lähimmäisten elämä…) olisi aivan erilaista, mikäli heidän hormoninsa olisivat tasapainossa. Hormoniasiaa voi tietysti hoitaa myös se oma lääkäri.
Vuoden psykologiksi valittu Antti Aro on sitä mieltä, että pitkät sairaslomat työuupumuksen hoidossa ovat haitaksi, eikä uupunutta saisi sysätä potilaan rooliin. Yksinäisyys on möröistä pelottavimpia, joka syö ilon ja toivon monen elämästä. Meidän muiden tuki, ymmärrys, mielenkiinto ja ehkäpä pelkästään hiljainen läsnäolo voi rohkaista voimansa menettänyttä hakemaan apua, lähtemään liikkeelle ja uskomaan toivon kasvavan jossain erämaan reunalla.
Maija Palander