Olen pitkään miettinyt vaaleissa valittujen edustajiemme (esim. kansanedustajien, kaupunginvaltuutettujen tai europarlamentaarikkojen) lainmukaista valtuutusta (legitimiteettiä). Europarlamenttivaaleissa äänestysprosentti jäi reilusti alle 50. Viime kunnallisvaaleissa Tampereen äänestysprosentti oli 59.4. Suurella osalla meistä kaupunginvaltuutetuista ei mielestäni ole aitoa valtuutusta. Hyvin mahdollisesti aivan muut henkilöt olisivat päättämässä asioistamme, jos nuo 40% nyt äänestämättä jättäneistä olisivat äänestäneet. Millä valtuutuksella teemme kaupunginvaltuustossa päätöksiä?
Päätöksenteko on yhteistyötä. Uskon naiivisti, että merkittävä – ehkä jopa suurin – osa poliitikoista on ainakin alun perin lähtenyt mukaan politiikkaan saadakseen aikaan hyvää. Varmasti moni on myös mukana ajaakseen omiensa (samoin ajattelevien tai samaan ryhmään kuuluvien) etuja välittämättä oikeudenmukaisuudesta tai tasapuolisuudesta. Kullakin poliittisella ryhmittymällä on itselleen tärkeitä päämääriä, joiden eteen tehdään työtä ja joiden tavoittelemiseksi joudutaan monessa muussa asiassa äänestämään ”väärin”, omien tavoitteiden vastaisesti. Tämä on monelle poliitikolle raskasta ja turhauttavaa, mutta nähdäkseni ainoa tapa nykyisessä järjestelmässä saada myös itselleen tärkeitä parannuksia aikaiseksi.
Matti Litukka kirjoittaa Aamulehden Ylänurkan kolumnissaan ”Demokratian kuravelliä” (14.8.09): ”On erilaisia syitä menestyä vaaleissa. Sellaisia ovat esimerkiksi vilkas yksityiselämä, rohkeat asuvalinnat tai suloinen ulkomuoto. Tärkeintä on kuitenkin näkyvyys. Sitä saa rahalla.” Mistä saa rahaa? Nykyisin ainakin yrityksiltä, ammattiyhdistysliikkeeltä, ammattijärjestöiltä, varakkailta yksityisiltä, valtion yhtiöiltä. Keitä nämä tahot tukevat? Heitä, joiden ajatusmaailma on jo valmiiksi niiden pyrkimyksille myönteinen. Turha Kehittyvien Maakuntien Suomen tai Toivo Sukarin on tukea yksityisautoiluun perustuvaan kaupankäyntiin ja suuriin kaupunkien ulkopuolelle rakennettaviin kauppakeskuksiin kriittisesti suhtautuvia, kun tuettavana on näyttäviä, valmiiksi kauppakeskuksiin positiivisesti suhtautuvia ilmiselvää ministeriainesta olevia ehdokkaita. Ehdokkaan ei tarvitse missään tilanteessa ”kääntää takkiaan”, muuttaa mieltään tai jäävätä itseään saamansa tuen takia, koska tuki tulee hänellä jo valmiiksi olevien mielipiteiden takia. Tämä ääniharava vetää mukanaan liudan samaa ajatusmaailmaa edustavia ehdokkaita päättäjiksi. Niinpä Sukari voi kehua tuntevansa monia merkittävässä asemassa olevia poliitikkoja. Ainoa mitä tämä tuki vääristää, on valittujen edustajien kirjo – sukarien tuttuja on enemmän kuin köyhien tuttuja. Osa ihmisistä ei välitä äänestää – kuka mistäkin syystä, mutta varmasti merkittävä osa siksi, että näkee koko tämän farssin mädännäisyyden. Ne, jotka äänestävät, lankeavat näkyvään ehdokkaaseen, joka voikin olla omien tarkoitusperiensä ajamiseen yrityksen, liikkeen, ammattiryhmän tai yhdistyksen valjastama aasi.
Nyt kun vaalitukien takia valtasuhteet näyttävät määräytyvän aivan muun, kuin ”aidon” demokratian eli edustuksellisen kansanvallan mukaan, on mielestäni jopa poliittisen yhteistyön pohja esimerkiksi Tampereen kaupunginvaltuustossa murentunut. Miksi äänestää mielestään ”väärin” saadakseen myöhemmin jonkun oman tavoitteensa läpi, kun vallassa olevien puolueiden ja edustajien valtuutus on ties kenen ostama?
Mikä avuksi? Uudet vaalitko? Koko eduskunta uusiksi, valtuustoko uusiksi? Jos yritysten ja yksityisten tuki ehdokkaille kielletään, on ainoa minulle mieleen tuleva tukimahdollisuus puoluetuki. Millä perusteella tätä tukea jaetaan? Ilmeisesti puolueiden koon mukaan. Mutta näinhän me ainoastaan sementoimme vuosikymmenien vääryyksien ja kierouksien tuottamaa suuruusjärjestystä. Jos taas yksityiset ja yritykset saavat jakaa vaalitukea, saavat rikkaiden suosikit ja valmiiksi ajatusmaailmansa esimerkiksi jonkun ammattiryhmän etujen ajamiseen tai suuria kauppakeskuksia ja yrityksiä myötääviksi muokanneet edelleen äänivyöryn. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta työtä tekevät tulevat näissä järjestelmissä aina olemaan vähemmistössä.
Onko ihme, että köyhyyttä ei saada Suomesta loppumaan? Yhteiskuntamme menee päin persettä meidän ilman todellista valtuutusta häärivien poliitikkojen innokkaalla työntötuella. Seis maailma – tahdon ulos!
Maija Kajan, kaupunginvaltuutettu (vihr) Tampere